Käpykakku

Muutama päivä lempiohjelmani, Koko Suomi leipoo, jälkeen kysyin mieheltäni millaisen syntymäpäiväkakun hän haluaisi leivottavan. Olin tainnut kyseisen ohjelman kakkosjakson teknisen tehtävän, käpykakun leipomisen, jälkeen itsevarmasti sanoa, että kaipa tuo voisi onnistua meidänkin keittiössä. Mieheni, joka sotatilanteessa puhuisi rajan yli tulleet Venäjän kylmän sodan valmiusjoukot koomaan viimeistään Lappeenrannassa sanoi lyhyen lakonisesti: ”Tee se käpykakku”. Näin alkoi vimmattu reseptien selailu.

Työ lähti käyntiin positiivisessa vireessä sokerikakkupohjan leivonnalla. Huoneenlämpöiset munat vaahdottuivat hyvin, kakku nousi kauniisti uunissa eikä laskenut tiskipöydälle nostettaessakaan. Kostutukseen käytetty sokerivesi ja täytteen vaniljavoikreemi maustuivat rommiaromilla ja kerrosten väliin siveltiin omista omenoista keitettyä hilloa. Tunsin, että nyt tuulee takaa. Kunnes alkoi kakun muotoilu kävyn malliseksi. Kahlasin useampia reseptejä läpi löytääkseni helpoimman tavan onnistua. Totuus oli kuitenkin se, että saadakseen aikaiseksi kauniin kakun olisi pitänyt suorittaa maisteritason muotoilukoulutus kaikkine sivuaineineen.

Onneksi itse kakun päälle siveltiin ensin vaniljavoikreemiä, jolla saatiin suurimmat epätasaisuudet peitetyksi ja lopuksi vielä koko komeus peitettiin kaakaolla värjätyllä marsipaanilla. En pidä ihan tuulesta temmattuna sanontaa, että kokki peittää virheensä kastikkeella, leipuri kermavaahdolla, arkkitehti betonilla ja lääkäri mullalla.

Värikkään äänenkäytön saattelemana syntyi visuaaliselta ilmeeltään vähintäänkin omaperäinen käpykakku, mutta maku oli kuitenkin kohdillaan. Sanoiko joku, että itsetehtyähän ei voita mikään?

Terkuin Hanna

Yksi, kaksi, cha-cha-cha

”Ja ensiksi ilman musiikkia”, kuului tehtävänanto tanssitunnin alussa.

Syksy oli tuonut yllätyksen tanssikurssin muodossa, johon mieheni oli lupautunut lähtemään kanssani ilmeisesti ilman tarkempaa pohdiskelua. Koska kuopus oli ollut paikalla todistamassa mieheni myönteistä päätöstä, ilmoitin meidät mukaan aikuisten alkeiskurssille. Halusin varmistaa tanssipartnerin mukanaolon joka kerralla ja tuurausmielessä kysyin myös naapurin isäntää avuksi. Yllättäen hänellä alkoi esiintyä selkäkipua, jalkojen kankeutta ja torstai-iltojen syvänmerensukellusta.  

Olin kuvitellut itsestäni liikoja sekä rytmitajun että sulavaliikkeisyyden osalta. Kun seurasin tanssiliikkeitäni peilistä, joka oli koko tanssisalin seinän levyinen, karu totuus paljastui minulle. Opettajien sulavat, pehmeät liikkeet, joita elävöittivät käsien liikeradat, kokivat minun tuottamanani metamorfoosin, jota kadehtisi runsaslukuisten hyönteistenkin joukko.

On ihan lasten leikkiä vaihtaa tukipyörän murtopultti niittomurskaimeen 20 kilometrin päässä miehen avusta, verrattuna pitkien (tai oikeammin lyhyiden) koreografioiden seuraamiseen musiikin tahdissa. Tätä ongelmaa ei helpottanut se, että kotona yhdessä tehdyt harjoitukset olivat harvassa kuin kanan hampaat. Mies kieltäytyi johdonmukaisesti kerta toisensa jälkeen kokeilemaan tanssikuvioita olohuoneen lattialla. Sotia on syttynyt vähemmästäkin. Ja jos ei nyt sotaa, niin pienen puoleinen konflikti on tästäkin saatu aikaan.

Nyt yritän kääntää ajattelun myönteiseksi, harjoitella yksin avointa ja suljettua tanssiotetta, pistekäännöstä ja valssin huisku -askellusta. Huomenna tanssitaan taas energisten ja kannustavien opettajien ohjauksessa.

Terkuin Hanna

Koska syödään?

Poikkesin taas omien normaalien toimintarutiineitteni ulkopuolelle ja kävin fysioterapeutin käsittelyssä. Ajattelin helpottaa ammattilaisen työtaakkaa tai vaihtoehtoisesti haastaa hänet eriävällä mielipiteellä diagnosoimalla itseni jo etukäteen kotona. Oirekuvauksen kuultuaan ja lihasten jännitystilaa tutkittuaan päädyimme molemmat samaan lopputulokseen ja vältyimme väittelyltä.

”Sinulla on hyvät ja voimakkaat lihakset, et tarvitse kuntosaliharjoittelua, vaan venyttelyä”, sanoi fysioterapeutti. Olisin tuulettanut riehakkaasti, ellei fysioterapeutti olisi juuri maannut oikean polveni päällä ja yrittänyt työntää sitä kohti vastakkaista puolta. Joten päätin tyytyä osaani.

Venyttelyliikkeiden opastuksen jälkeen sain vielä neuvoksi välttää liikaa rasvaa, sokeria ja lihaa. Kerroin hänelle avoimesti mieltymyksestäni ruokaa kohtaan. Koskaan ei ole liian kiire, ei liian myöhä, ei liian kylmä tai liian kuumaa syömiseen. Ja lipunnoston arvoinen on tilanne, jossa pääsee nauttimaan muiden tekemästä ruoasta. Elinkaaren aikana yksi pettämättömistä iloista ja nautinnoista on syöminen. Ruoka ei ole pelkkä energian lähde, vaan usein myös nautinto, joka auttaa niin masennukseen kuin väsymykseenkin. Joten pahoitellen totesin, että uskottavuuteni kotikokkina olisi mennyt, jos ruokatottumukseni muuttuisivat radikaalisti. Johtoajatuksena keittiössä pidänkin suomalaista sananlaskua ”älä luota laihaan kokkiin”.

Fysioterapeutin rehellisistä kommenteista en luonnollisestikaan jousimiehenä voinut mieltäni pahoittaa. Koska en erityisemmin pidä väärässä olemisesta, oli hyvä, että olimme hänen kanssaan samaa mieltä oireideni syistä. Ja koska itsekin tunnistan käyttäytymistäni ohjaavan suorapuheisuuden, jota laajakatseisesti voidaan nimittää filosofisena kiinnostuksena lähimmäisistä ja ympäristöstä, ei ruokailutottumusten kommentointi tuntunut mitenkään murskaavan itsetuntoani.

Ensi tapaamiseen vien hänelle parhaat reseptini ja kerron mainioimman tavan käynnistää moottorisaha.

Terkuin Hanna

 

Reidet kuin Erik Heidenillä ja muita päiväkirjamerkintöjä

Ihana, kirkas, kuulas ja kylmä talvisää saavutti Suomen eteläisimmätkin osat tällä viikolla. Kaiken kruunasi vielä kevyenä satanut pakkaslumi, jonka hohtava pumpulinen valkeus veti vastustamattomasti puoleensa. Olen potkukelkkailut viimeksi vuosia sitten. Nyt päätin kaivaa autotallin orsilta vanhan kelkan ja potkutella sivutietä luistoa kokeillen. Kun olin selvinnyt alkutaipaleen asvalttiosuuden ja päässyt sivutien autojen tiukasti tamppaamaan lumeen, en voinut kuin toistella Ritva Oksasen laulun sanoja ”mikä meno, mikä veto, mikä lento, minä tunsin olevani hento!” Tosin Oksaska laulaa tyystin eri asiasta kuin potkukelkkailu.

Potkukelkkailu käy kuntoilusta, joka aktivoi sekä jalkoja, käsiä että keskivartaloa. Jos haluan suorituksesta tehokkaampaa, voin punnertaa matkan varrella käsitankoon nojaten. Minä en halua. Mutta haluan antaa mielikuvitukseni lentää ja miettiä pakara- ja reisilihaksiani, jotka kehittyvät jokaisen potkun aikana.

Olympialaisten tiimellyksessä olen havainnut, että peppuimplantteja havittelevien kannattaa ruveta harrastamaan pikaluistelua, joka kehittää varsin muhkean ja lihaksikkaan alavartalon ja takaa räjähtävän liikkeellelähdön kaikissa olosuhteissa.

Tänään optikon näöntarkastuksessa muuten erittäin hyvät asiakaspalvelutaidot omaava optikko sanoi minulle, ettei sinulla varmaan enää ole paljon tietokonetyöskentelyä. Hämmennyin asiasta niin, etten pystynyt vastaamaan mitään. Päätin, että minun on tehtävä jotain vastaavien kohtaamisien välttämiseksi. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin jatkossa pysytellä kotona neljän seinän sisällä.

Kauppareisullakin tapahtui ennen kokemattomia asioita. Ostosten teko sujui vanhasta tottumuksesta vaikka silmät suljettuina varsin mallikkaasti. Pankkikortin numeronkin muistin ilman suuria ponnistuksia. Kun kassatapahtuman jälkeen lähdin työntämään ostoskärryjä kohti autoa ja asettelin kasseja paremmin kärryihin, huomasin yhden kassin puuttuvan. Käännyin ympäri ja oivalsin jättäneeni kangaskassin tavaroineen kassalle. Väkinäisesti hymyillen nostin kassin kassalta kärryihin ja mumisin, että mihinköhän tämäkin päivä päättyy. Selvisin kuitenkin kotiin ilman uusia kommelluksia.

Pitkiä liukuja ja auringonpaistetta!

Terkuin Hanna

Keskinkertaisuudesta kohti mitättömyyttä

Kun elämänpiirit ovat tarpeeksi suppeat, sitä erehtyy luulemaan itsestään jotain suurempaa, mitä todellisuudessa onkaan. Miesvaltaisessa ympäristössä eläessä kanssakulkijoiden puhuminen rajoittuu työkoneiden varaosiin, traktorin manuaalin sanastoon ja nivelakselin pyörimisnopeuteen. Välillä tuntee itsensä suorastaan verbaalikoksi vastatessaan kysymykseen, mitä ruokaa meillä on tänään.

Ilmoittauduin kansalaisopiston ”kirjoittamisen taika ja taito”-kurssille. Kyllähän minä sitä kurssia olisin tarvinnut, mutta ei ne muut. Kaksi kurssilaista suunnitteli romaanin kirjoittamisesta, yksi oli käynyt kirjoittamisen kursseilla seitsemän vuotta ja kolmas kirjoitteli säännöllisesti pöytälaatikkoon. Eräs oli juuri julkaissut asiakaslehden haastatteluineen. Minun suurin saavutukseni kirjoittamisen saralla tällä viikolla oli tolkullisen ostoslistan teko kauppareissua silmällä pitäen.

Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa sanalista kurssin vetäjän antamien vihjeiden mukaan. Sitten näistä sanoista piti kirjoittaa pieni tarina vartissa teemalla kuolema tai rakkaus. Toisten kynät suihkivat vimmattua vauhtia, kun minä vasta sulattelin saamiani ohjeita ja epäilin ymmärsinkö oikein tehtävänantoa. Kun annettu aika oli kulunut, sai itse päättää lukeeko tekstinsä ääneen muille. Onneksi luin oman aikaansaannokseni heti alussa, toisten tarinoita kuunneltuani en siihen ehkä enää olisi ryhtynyt. Voi, miten taitavia ja luovia ihmisiä!

Tehtävä jatkui tekstin muuttamisella esimerkiksi runon muotoon. Minä piirsin vihon reunaan ympyröitä ja ajattelin, miten hyvältä makkaravoileipä maistuisi kotiin saavuttuani.

Käviköhän tässä niin, että uimataidottomana sukelsin syvään päätyyn. Nyt kerään itsetuntoni rippeet ja kannustan itseäni kohti seuraavaa tapaamista ajatuksella mukavasta ja innostavasta porukasta ja elinikäisen oppimisen mahdollisuudesta.

Terkuin Hanna