Kotiapu

Kun syksyn sateiden raidoittamien ikkunaruutujen pesu oli edennyt keittiöön asti, epäonnistuin pesun jälkeen yrityksessäni sulkea puhdasta ikkunaa. Otaksuin ensin ongelman johtuvan talomme painumisesta, mistä oli todisteita olohuoneen ikkunan kohdalla. Siellä raamit tarvitsivat kevyttä kosketusta vasarasta ja napakkaa työntöä ikkunankarmeista ennen sulkemisen onnistumista.

Kerrasta oppineena- tai ainakin siinä uskossa olevana – päätin yrittää keittiön ikkunan kohdalla pelkkää voiman käyttöä. Ja luonnollisesti ilman tulosta. Kun tutkin asiaa paremmin, huomasin unohtaneeni sulkea painikkeen, joka sitoo yhteen ulko- ja sisäikkunan.  Liiallinen voiman käyttö oli taivuttanut painikkeen ikkunankarmia vasten mutkalle. En kuitenkaan hätääntynyt, sillä tiesin heti, että apu olisi saatavissa konehallista, korjattavan traktorin vierestä.

Niinpä suuntasin askeleeni ulos ja kehotin miestäni tulemaan viipymättä sisälle ja ottamaan mukaansa tongit tai nokkapihdit. Näin tapahtuikin ja ikkuna sulkeutui ennen syysmyrskyjä. Jokaisella pitäisi olla käytössään tällainen ”kotiapu”, joka ratkaisee niin todellisen kuin kuvitteellisenkin teknisen ongelman säällä kuin säällä, joko taidolla tai voimalla. Ihme, ettei Nasa ole vielä ottanut meihin yhteyttä.

Naisen roolia ei tässäkään ongelmassa voinut vähätellä. Tukemalla ja opastamalla puolisoa, edesautoin hänen lahjakkuuksiensa esiintuloa.  Totuuden nimissä on sanottava, että joskus olen pyytänyt häntä tekemään niin omaperäisiä asioita, että olen saanut vastaukseksi vain silmien pyörittelyä ja olan kohautuksia.

Terkuin Hanna

Kannatti herätä!

Kieriskeltyäni jonkun aikaa keski-iän kriisissä miettien tulevaisuuttani homssuisena kotirouvana, ilman sitä loistavaa tulevaisuutta tai edes menneisyyttä ja ilman tiimalasivartaloa päätin ottaa askeleen positiivisuuden suuntaan.

Mieleltään synkkien ja ilmoiltaan sateisten aikojen jälkeen luvattiin ainakin säärintamalla muutaman päivän pouta. Tästä innostuneena pakkasin aamutuimaan eteisen matot autoon ja suuntasin matonpesupaikalle. Normaaleina vuosina olen pessyt matot jo juhannukseksi ja nauttinut mäntysuovalta tuoksuvista matoista pirtin lattialla keskikesän juhlassa.

Pesupaikan kuudesta altaasta oli jo neljä varattuna, kun saavuin paikalle, mutta sovin vielä mattoineni hyvin mukaan. Pian iloinen puheensorina, mäntysuovan tuoksu ja loiskuvan veden äänet täyttivät tienoon. Kohta oli itse kunkin sijoittuminen kotikunnan kartalle selvitetty, vaihdettu kuulumisia kesäsäästä, mattojen pesuun kuuluvista rutiineista ja mattomankelin tärkeydestä ja roolista helpottamaan raskaiden mattojen käsittelyä. Pesupaikalla näin paljon hilpeämpiä ilmeitä kuin kotioloissa konsanaan. Iloisesta seurasta tuli positiivinen vire.

Yksi pestävistä matoistani oli pitkä ja raskas räsymatto, joka oli imenyt itseensä suuren määrän vettä ja painoi turkasen paljon. Rohkenin kääntyä kaiteella istuvan miehen puoleen ja kysyä, josko hän voisi auttaa maton kantamisessa mankeliin. Herrahenkilö, jota tällainen täti-ihminen ei normaalioloissa olisi uskaltanut edes katsoa lukuisten tatuointien ja vaarallisen ulkonäön takia, nappasi maton kainaloonsa ja vei sen mattomankeliin. Otin suorastaan muutaman tanssiaskeleen, peukutin muille pesijöille ja kiitin auttajaani.

Mainiona käytänteenä olen jo pitkään pitänyt Niksi-Pirkasta saamaani ohjetta käyttää pulkkaa kosteiden mattojen kuljetusalustana auton takakontissa. Toimii. Nyt matot kuivuvat jo ulkona narulla ja puutarhatuolien päällä hyvässä tuulessa.

Onnistunut mattopyykki sysäsi toivottavasti tunnejunankin suunnan muuttumaan.

Terkuin Hanna

Kuva: Yle.fi

Keräilijägeeni ja sen taltuttaminen

Piipahdin Salon messuilla viikonloppuna satojen muiden messuvieraiden kanssa. Ajoitin käyntini ammattijärjestäjän vinkkien antoajankohtaan. Asia kiinnosti minua, koska halusin kuulla, miten suuri tarve kyseisellä ammattikunnalla Suomessa on ja miten pitkälle nimike on synonyymi siivoojan kanssa.

Lyhyessä tietoiskussa selvisi, että yllättävän monella on kotona läpikäymättömiä tavarakasoja, jotka häiritsevät jokapäiväistä elämää, mutta joiden perkaaminen on jäänyt tekemättä syystä tai toisesta. Silti täyteen ahdettuun kotiin kulkeutuu erilaista roinaa – usein tarpeetonta – lähes joka kauppareissulta.

Evoluution kannalta on ollut tärkeää, että esi-isillämme on ollut luontainen keräilijägeeni, jossa jokainen tavara, saaliseläin tai mammutin reisiluu ovat olleet tärkeitä elementtejä hengissä selviytymisen kannalta. Lähihistoriassa olevat sota- ja pula-ajat ovat iskostaneet isovanhempiemme mieliin ajatusmallin, jossa esineistä on vaikea luopua, koska käyttötarve niille voi olla jo lähitulevaisuudessa. Tänä päivänä kyseinen geeni on meille enää rasitteena, ellemme pysty luomaan siihen oikeaoppista lähestymistapaa.

Ihmisten hamstrausvimma aikaansaa kaaosta, joka vaikuttaa sekä asujan että vieraan mielialaan ja toimintakykyyn. Joskus raivaamisen aloittaminen tuntuu epämiellyttävältä tai vaikealta. Ammattijärjestäjä auttaa tavaroiden lajittelussa, papereiden järjestämisessä ja ajatusten selkiyttämisessä. Apua on tarjolla kertaluontoisesti tai ”sarjahoitona”.

Uusia ammattinimikkeitä ja toimenkuvia, kuten ammattijärjestäjä, syntyy samaan tahtiin kuin vanhoja häviää. Moniko muistaa enää vanhoista kotimaisista elokuvista tutut kadunlakaisijat, kengänkiillottajat tai niityllä lehmiä paimentavat karjapaimenet? Puhelut välitti vielä 1979 Pellossa paikallinen sentraalisantra vaikka ensimmäinen itsetoimiva keskus tuli Töölöön jo vuonna 1922. Ja miten romanttiselta ammattinimikkeeltä tuntuukaan lyhdynsytyttäjä, joka työskenteli 1800-luvulla kiertäen katuja sytyttämässä öljy-, kaasu- tai kynttilälyhtyjä käsin.

Kuka olisi uskonut kolmekymmentä vuotta sitten, että tarvitsemme ammattijärjestäjän selvittämään sotkujamme. Olemmeko kaikessa yltäkylläisyydessä unohtaneet normaalin maalaisjärjen ja suhteellisuudentajun tavaroiden hamstraamisessa ja nurkkien siivouksessa? Itse olisin varmaan liian tehokas ammattijärjestäjä. Asiakas istuisi tyhjässä kodissa ja kierrätyskeskuksen auto ajaisi taukoamatta kodin ja kierrätyskeskuksen väliä.

Minä pidän kauniista esineistä, mutta mukavuudenhaluisena ihmisenä en niitä kotiin pölyttymään hamstraa. Ennemmin minua kutsuvat suklaa ja makeat leivonnaiset. Ja yleensä vastaan niiden houkuttelevaan kutsuun syömällä ne.

Miellyin kuitenkin Suomen ammattijärjestäjien sloganiin ”älä kiinny tavaraan – anna tilaa ajatuksille”. Joten älä hamstraa, jollet käytä tai nauti kohtuudella.

Terkuin Hanna

Kuvat: Pixabay ja Kodin Kuvalehti

Järjestys se olla pitää

Minussa on sellainen ominaisuus, että pidän nurkkien siivouksesta tai tarkemmin sanoen siivottujen nurkkien ihailusta. Nämä molemmat toimenpiteet meidän miesvaltaisessa huushollissa suoritan luonnollisesti itse.

Jo viime kesänä kävin läpi vanhaan viljamakasiiniin kertyneitä roinia ja poltin maaseudulle tyypilliseen tapaan, vastoin kestävää kehitystä, palavat roskat ulkona tynnyrissä. Maaliämpärit pinosin yhteen nurkkaan ja tyhjät muovikanisterit toiseen nurkkaan. Siinä työn touhussa rupesin miettimään ajankohtaa, jolloin ulkorakennukset oli maalattu ja maaliämpärit hillottu makasiiniin. Aikaa oli kulunut kahdeksan vuotta.

Heti syystöitten jälkeen aloin ensin varovasti muistutella miestäni roskien läpikäymiseen. Kun asia ei juuri edennyt, käytin kaikki muistamani naiselliset keinot asian eteenpäin viemiseksi. Esitin draamakuningatarta, kehuin, haukuin, maanittelin, mökötin, kannustin ja itkin. Vasta tällä viikolla, kun sanoin, että nyt vien ne kamat kaatikselle ja aloin tehdä kuormaa, kiinnostui mieheni asiasta. Tähän väsytystaisteluun oli siis kaikkineen kulunut useita vuosia – ja minä pidän itseäni hätäisenä ihmisenä.

Tavaran haalimisen sijaan saan enemmän iloa sen hävittämisestä. Aika ajoin siirryn läpikäymään myös liiterien sisältöä, mutta mieheni pitää välillä kynsin hampain kiinni vanhasta polkupyörän sisärenkaastakin. Sitähän voi joskus käyttää nopeana saranan korvikkeena tai muuna suunnattoman arvokkaana varaosana. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että hän osaa loihtia vanhasta romusta aivan käyttökelpoisia rikkoutuneen tilalle.

Olen innoissani onnistunut viemään paperinkeräykseen ammattilehtiä, joiden perään mieheni on kysellyt. Nopeasti olen kuitenkin vastannut, että etsin ne tuota pikaa kunhan olen ensin valmistanut ruoan, pessyt pyykin, kutonut matot ja keittänyt saippuan. Samalla toivon, että mies unohtaisi parissa tunnissa etsineensäkään kyseisiä lehtiä ja mielenkiinto siirtyisi uusiin aiheisiin. Jos tämä keino ei tepsi, alan sujuvasti kyselemään seuraavan kevään ohran itävyyksistä ja rypsin uusista kasvinsuojeluaineista. Tämä toimii aina.

Maalla tarvitaan monenlaisia taitoja.

Terkuin Hanna