Yksinkertaisesti onnellinen

Onni ja onnellisuus ovat tarkoitukseltaan vuorta suurempia sanoja. Siksi päätinkin pohtia viisivuotiaan Olan kommenttia, jonka mukaan maalaiset tulevat onnelliseksi heti, kun tuntevat paskan hajun. Tätä en ihan pureskelematta niellyt, mutta allekirjoitan tuoksujen tunteita herättävän voiman.

Onnesta, joka sivistyssanakirjan mukaan on iso ilo tai syvä tyytyväisyys, on muodostunut yksi länsimaisen kulttuurin tavoitelluimmista asioista. Minun onneni, tai astetta miedommin ilmaistuna iloni, tuoksujen joukossa on keväinen mullan tuoksu ja sateen jälkeen huumaavasti kesältä tuoksuva ilma. Molempien syntymekanismi noudattaa samaa kaavaa; sienet ja bakteerit hajottavat biomassaa ja tämä toiminta saa aikaan varsinkin keväälle tyypillisen tuoksun.

Ja kukapa pystyisi vastustamaan vastaleivotun pullan tuoksua, joka jossain tapauksessa voi viedä jopa makumatkalle lapsuuteen. Entäpä sitten ulkona kuivuneen pyykin tuoksu? Se voittaa kaikkien huuhteluaineiden ja pyykkietikoiden aromit. Omasta lapsuudestani muistan tuoreen kurkun tuoksun. Ajalta, jolloin kurkkua ei saanut ympäri vuoden, äiti höyläsi sitä meille lapsille yhtä monta siivua jokaiselle lautasen reunalle. Kurkussa tuoksui kesä ja äidinrakkaus. 

Psykiatri ja tietokirjailija Juhani Mattilaa toteaa, että onni muuttuu elämän aikana päivästä ja tilanteesta toiseen. Juuri siksi hän kehottaa kiinnittämään huomiota onnellisuuden hetkiin. Onni ei ole mikään pysyvä tila vaan hetkellinen tunnekokemus.

Lasten suusta kuulee usein totuuden, joten ehkäpä Olan mietintä osuikin oikeaan ja onni on naamioitunut myös paskan tuoksuun.

Terkuin Hanna

Maajussin morsian, vol 2.0

Mies pyysi kanssaan sunnuntaiajelulle. En tällä kertaa syttynyt päämäärättömälle autoilulle, vaan aloin miettimään omaa olemistani sukupolvien ketjussa.

En ole mikään kilpikaarnaisen männyn halaaja, suolihuuhtelija tai lootusasennossa mietiskelijä. Omaan maanläheisen katsantokannan asialle kuin asialle ja pystyn silmiäni räpäyttämättä antamaan ratkaisun jonkun toisen universumiakin suurempaan ongelmaan. Henkilökohtaisen elämän haasteet taas saavat aikaan pinnallista hengitystä, keskivartalon rasvoittumista ja huonosti nukuttuja öitä.

Ruumiinrakenteeni on käytännöllinen kuin vantteralla työhevosella. Nopeaa evoluutiota tapahtuu lähes aina, kun ympäristö muuttuu ja minä olen siitä elävä esimerkki. Lyhyet jalat siirtävät painopisteen lähemmäs maankamaraa ja takaavat nykyään niin tuulisilla säillä pystyssä pysymisen. Ja kuka niitä pitkiä sääriä edes kaipaa, kun ilmastonmuutos on muokannut talvistakin vähälumisempia.

Osaan sytyttää tulen pannuun, leipoa, kutoa sukkia, kyntää ja sahata moottorisahalla. Ovatko nämä menneen maailman taitoja? Olisiko pitänyt elää sata vuotta sitten emäntäpiikana, jolle ruoka-aittojen avainten paino lanteilla olisi antaneet hiljaisen mahdin vaikuttaa? Vai onko roolini modernisoitu versio entisajan toimintamallista?

Tärkeintä kai kuitenkin on oivaltaa olla onnellinen – se tekee muut hulluiksi.

Terkuin Hanna

Kirjasto – ja et ole enää koskaan yksin

Parkkipaikalla on vielä runsaasti tilaa. Kierrän parkkikiekon osoittamaan saapumisaikaani, nappaan takapenkiltä kuopuksen alakoulussa tekemän kangaskassin, joka on aikojen kuluessa ylennetty kirjastokassiksi ja käyn kohti kaupungin maksutonta julkista tilaa, kirjastoa.

Ilmassa on havaittavissa jo kevään hento valo ja kirjaston pitkältä ikkunaseinältä auringonvalo siivilöityy hyllyrivistöjen välistä raidoittaen harmaan käytävän. Tervehdin tuttuja, nimettömiä kasvoja infopisteen takana ja siirryn palautusautomaatille. Täältä kulkuni yleensä johtaa palautettujen aineistojen hyllylle. Mikä on kelvannut muille, saattaa tyydyttää myös minun elämyshakuiset lukutarpeeni.

Mies kaipaa sotaisaa lukemista ja minulle kelpaa kaikki historiasta runouteen, kunhan teksti on sujuvaa, mukaansatempaavaa ja vielä mielellään humoristista.  

Kerran kyselin naapurikaupungin kirjastosta olisiko heillä tarjota paikkaa esilukijalle, joka hyllyjen alla patjalla maaten mussuttaisi eväsleipiä ja tutustuisi uutuuskirjoihin. Ei kuulemma ollut. Eivät ymmärtäneet, kuinka hyvä minä siinä hommassa olisin ollut! Samaisessa kirjastossa oli kirjastovirkailijana Risto Rasa, jonka luontoaiheiset, lyhyet ja oivaltavat runot ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Suomen ensimmäinen lainakirjasto, Vaasan Lukukirjasto aloitti toimintansa Vaasassa jo 1794, mutta ihan niin kauan en itse ole kirjastoissa asioinut. Muistan kuitenkin hatarasti ensimmäisen lainaussysteemin, jossa kirjan takakanteen oli liimattu muovitasku, jonka pahviseen korttiin kirjoitettiin henkilökotainen lainaajan numero.

Nyt, niin kuin usein aiemminkin, mukaani tarttuu vain muutamia kirjoja, joita en niitäkään aina saa luettua neljän viikon aikana. Nautin silti joka hetkestä kirjaston ilmapiirissä. Talo on täynnä kirjoihin kätkettyä verbaalista akrobatiaa, palveluhaluista henkilökuntaa ja mahdollisuutta elinikäiseen oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen.

Terkuin Hanna

Tanssi niin kuin kukaan ei näkisi!

Laitoin napit korville ja lähdin pitkästä aikaa laiskuuden selätettyäni ja sään poutaannuttua kävelylle. Kytkin päälle Aito Iskelmä -kanavan, jossa tahdin takasi tunnistettavat kotimaiset ja ulkomaiset iskelmät, joita voi rallatella mukana.

Kun olin päässyt asvaltilta sivutielle, jossa ei juurikaan kulje päiväsaikaan autoja, alkoi luureista soida Laura Voutilaisen Miks ei -kappale. Jotenkin sen rytmi tarttui kankeaan vartalooni ja nopeasti ympärilleni pälyillen, päätin harjoitella aiemmin viikolla opetettuja fuskun askeleita ja tehdä samalla tutkimusta siitä, oppivatko kaikki tanssimaan.

En ollut tanssitunnilla saanut haltuuni sujuvaa (hah-hah) käännöstä vasemmalle ja luonnollisesti ajattelin käsillä olevan once in the lifetime hetken askelluksen opetteluun. Jotenkin vain syvennyin laskemaan askeleita musiikkiin sopivaksi ja kenties tovin jo kuvittelin olevani Kia Lehmuskosken ja Madonnan kombinaatio, kun tapahtui jotain odottamatonta.

Yhtäkkiä viereeni pysähtyi avolava, tuntematon herra karvalakissa rullasi ikkunan auki ja sanoi iloisesti virnistäen: ”Sulla on kivat muuvit!” ”Kiva, jos viihdytti”, vastasin ja purskahdimme molemmat nauramaan.

Joku on sanonut, että maalla ei koskaan tapahdu mitään, mutta väittäisin tämän hypoteesin olevan tuulesta temmattu.

Terkuin Hanna