Mies pyysi kanssaan sunnuntaiajelulle. En tällä kertaa syttynyt päämäärättömälle autoilulle, vaan aloin miettimään omaa olemistani sukupolvien ketjussa.
En ole mikään kilpikaarnaisen männyn halaaja, suolihuuhtelija tai lootusasennossa mietiskelijä. Omaan maanläheisen katsantokannan asialle kuin asialle ja pystyn silmiäni räpäyttämättä antamaan ratkaisun jonkun toisen universumiakin suurempaan ongelmaan. Henkilökohtaisen elämän haasteet taas saavat aikaan pinnallista hengitystä, keskivartalon rasvoittumista ja huonosti nukuttuja öitä.
Ruumiinrakenteeni on käytännöllinen kuin vantteralla työhevosella. Nopeaa evoluutiota tapahtuu lähes aina, kun ympäristö muuttuu ja minä olen siitä elävä esimerkki. Lyhyet jalat siirtävät painopisteen lähemmäs maankamaraa ja takaavat nykyään niin tuulisilla säillä pystyssä pysymisen. Ja kuka niitä pitkiä sääriä edes kaipaa, kun ilmastonmuutos on muokannut talvistakin vähälumisempia.
Osaan sytyttää tulen pannuun, leipoa, kutoa sukkia, kyntää ja sahata moottorisahalla. Ovatko nämä menneen maailman taitoja? Olisiko pitänyt elää sata vuotta sitten emäntäpiikana, jolle ruoka-aittojen avainten paino lanteilla olisi antaneet hiljaisen mahdin vaikuttaa? Vai onko roolini modernisoitu versio entisajan toimintamallista?
Tärkeintä kai kuitenkin on oivaltaa olla onnellinen – se tekee muut hulluiksi.
Terkuin Hanna
Isännän varjossa 